Kuka pelkää tunnustaa?

Juttelen kaverini kanssa, mainitsen sattumalta trendin, jonka olen muotiblogeista bongannut.
Saman tien kun päästän sanat suustani, iskee ajatus: nyt jäin kiinni, nyt se tietää että luen blogeja. Puna nousee poskille, ja yritän keksiä, että missä muualla olisin voinut nähdä hämähäkin seitiksi osittain puretun paidan.
"Netissä jossain törmäsin, olisiko ollut jonkun nettilehden muotiosio."

Olen ihminen, joka ei ymmärrä hömpötyksiä, ei erityisemmin nauti shoppailusta eikä pukeudu sen mukaan, että mikä on nyt muodissa. Minulle on samantekevää, jos farkkutakki ei olekaan enää in, tai että ruskeiden kenkien kanssa ei saa käyttää mustaa laukkua.

Siksipä en olekaan kertonut, noh, oikeastaan kenellekään, että luen satunnaisesti blogeja. En oikein osaa antaa useampaa syytä sille, miksi niitä luen, mutta pidän ihmisistä jotka uskaltavat olla erilaisia, ja näyttävät sen muillekin.
Ehkäpä ajattelen leimautuvani pinnalliseksi ja stereotypiseksi pikkutytöksi joka demittää ja käyttää vain pinkkejä vaatteita, ja kaltaiselleni parikymppiselle naisenalulle se leima olisi erittäin epämiellyttävä. Jollakin tasolla pidän siis muotiblogeja lapsellisina. Vaikkakin suurinta osaa seuraamistani blogeista kirjoittaa n. 20-30 vuotiaat ihmiset.

Määrittelevätkö lukemamme blogit sen millaisia olemme?
Jos luen selkeästi pinnallisen ihmisen blogia, olenko itse pinnallinen? Entä jos luen vain tuntemattomia ja ulkomaalaisia blogeja, olenko tyylikäs ja trendien aallonharjalla?

Haluaisin kovasti väittää, etten välitä lainkaan siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Toisaalta en välitäkään, toisaalta välitän erittäin paljon. Kukaan ei välitä lainkaan.

Voisikohan olla, että siksi anonyymi-vaihtoehtoa käytetään niin paljon kommentoitaessa. Ehkäpä se syynä ei ole se, että saa pilkata bloggaajan korvia nimettömänä, vaan se, etteivät kommentoijan tutut saa selville lähimmäisensä synkkää salaisuutta: hän lukee ihmisten henkilökohtaisia ja suurilta osin materialistisia kirjoituksia, hän on pinnallinen.

Ikuisuuskysymyksiä ja ajatuksenvirtaa

Olen pitkään miettinyt, mikä vetää ihmiset nettiin jopa useaksi tunniksi päivittäin, selaamaan lempiblogejaan, jättämään kommentteja ja osallistumaan keskusteluihin kengistä,
kuluttamisesta, parisuhteista, uusista lampuista, ja, totta kai, tyylistä.

Seuraava teksti sisältää vakavaa rönsyilyä ja huonoja lauseita, äidinkielen opettajat: you've been warned.

Jokainen ihminen, joka ei ole tynnyrissä tai muuten vaan mediatta kasvanut tietää,
että ihmisten uteliaisuus ja halu pysyä trendikkäänä tuottaa suuria seteleitä.
Muotilehdet on se vanhanaikainen tapa tietää onko turkis nyt in, tai onko vihreä sittenkään uusi musta. Jollain tapaa kuukausittain ilmestyvä lehti on kuitenkin liian hidas nopeasti muuttuvalle ja liikkuvalle yhteiskunnalle. Trendi shortsien alle leikatuista sukkahousuista syntyy, leviää ja kuolee ennen kuin paperiset mediat ehättävät niitä millään lailla huomioida.

Kutsun tällaisia rokkitähden elämänkaaren omaavia ilmiöitä kertakäyttötrendeiksi.
Ensi kesänä varmasti moni tänä vuonna viilletyissä leggareissa ja haaremihousissa kulkenut katsoo kesää 2009, ja miettii posket kuumottaen, kuinka ikinä kehtasikaan vetää päälleen jotain sellaista. (Mielestäni ihmiset saavat päällään pitää mitä ikinä haluavat, otin kyseiset vaatekappaleet esimerkeiksi, koska ne ovat jotain mitä itse en ikinä käyttäisi.) Muotiblogit tarjoavat hedelmällisen maan kertakäyttötrendeille. Blogit päivittyvät päivittäin, joskus jopa useasti samana päivänä. Trendit ja uutiset kulkevat miljoona kilometriä silmänräpäyksessä.

Krhm, takaisin siihen, miksi blogit kiinnostavat.
En ole minkään sortin ammattilainen, joten pohdinta on suoraan omasta päästäni, ja täysin oma näkemykseni.
Suomalaisia nuoria riivaa eristyneisyys muusta maailmasta. Täällä jos käytät vähänkään erilaista asua, kuin verkkatakkia tai jameksia (tuulipuku on myös hyväksytty, onhan se käytännössä kansallispuku), saat osaksesi pitkiä katseita ja supinaa. Varsinkin nuoret naiset tuntuvat kaipaavan vapautta käyttää luovuutta pukeutumisessa, ja mielestäni vasta muotiblogien myötä näin on käynyt. Toki rohkeita yksilöitä on ollut jo siitä lähtien, kun naiset 20-luvulla leikkasivat hiukset lyhyiksi ja laitoivat tanssikengät jalkaan, mutta valtaväestö on mielestäni rohkaistunut vasta 90-luvun lopun ja 2000-luvun aikana. Hyvä niin, on ihanaa katsoa, kun joku viihtyy nahassaan, eikä pelkää näyttää sitä.

Blogit myös ruokkivat toisenlaista piirrettä; uteliaisuutta. Vanhat ihmiset ilmaisevat kyylämäisyyttään vakoilemalla naapureita ovisilmästä, nuoret avaamalla nettiselaimen.
Blogihan on käytänössä jonkun henkilökohtainen päiväkirja, ovi ajatuksiin ja persoonaan.

Wikipedia kertoo:

Blogi alkaa olla vakiintunut nimitys tällaisille sivustoille; muita käytössä olevia nimiä ovat weblogi, loki, verkkopäiväkirja ja nettipäiväkirja, vaikkakin kaksi viimeistä sopivat paremmin nimeksi vain sille blogien alalajille, jossa kirjoittaja kirjoittaa päivittäin omasta elämästään.

Enemmistö tyyli- ja muotiblogeista (mitä eroa nällä muka edes on?) siis täyttää vaatimukset päiväkirjalle. Muotiblogeissa ei ole epätavallista törmätä kertomuksiin parisuhteista, päivän tapahtumista, koulusta tai edes hyvin henkilökohtaisista sairaskertomuksista.
Muoti kulkee mukana päivän asussa, tai ostoksissa. Itse luokittelisinkin monet blogit päiväkirjoiksi, joita sattuu kirjoittamaan muodista kiinnostunut henkilö. Tässähän ei mitään pahaa ole, mutta ilmeisesti blogipiireissä päiväkirja ei ole yhtä mairitteleva titteli, kuin vaikkapa the famous Tyyliblogi.

Mitä enemmän blogissa on henkilökohtaisuuksia, sitä suositumpi se on. Esimerkiksi oma blogini ei varmasti tule koskaan saavuttamaan erityisen mainittavaa menestystä, sillä en yksinkertaisesti anna itsestäni tarpeeksi. Enkä haluakaan antaa. Ihmisiä ei kiinnosta valkoinen pohja ja paljon tekstiä, vaan kuvat jotka voi suurentaa niin isoiksi, että hieman pelottavahkot ihmiset voivat etsiä bloggaajalta hilsettä, mahdollisesti syöpäalttiita luomia, tai ylimääräisiä vartalokarvoja.

Anonyymiys ei siis kanna pitkälle blogimaailmassa. Jos et anna mitään, et saa mitään takaisin.

Nuoret ovat hylänneet idolinsa elokuvista ja telkkarista, ja ovat siirtyneet ihannoimaan (ja vihannoimaan) suhteellisen tavallisia ihmisiä, jotka ovat päättäneet avata elämänsä ulkopuolisille. Sinänsä terveellinen muutos, sillä suomalaiset ovat helppoa kansaa ihailla;
moni kärsii samasta talvesta ja kalpeista kasvoista, hiirenharmaasta tukasta ja syyssateista, ja voi myös shoppailla samoissa kaupoissa kuin blogien kirjoittajat. Toisaalta taas bloggareille asetetaan samat standardit kuin julkkiksille: Onko naama näpytön, sullahan on paidassa nukkaa, nenäs on liian iso ja kyömy.
Toisin kuin julkkiksilla, suomalaisilla ei ole varaa olla täydellinen. Ei rahallisesti, eikä mielestäni muutenkaan. Täydellisyyden tavoittelusta on luovuttu, mutta sen vaatimisesta ei.

Mietteitä? Täydennystä aiheeseen seuraa todennäköisesti lähipäivinä.

Iso paha raha

Taidan haukata liian ison palan alkaessani kirjoittaa kaupallistumisesta ja mainoksista. Aiheesta on kirjoitettu niin monta hyvää, jopa erinomaista tekstiä, että eiköhän mukaan mahdu vielä yksi keskinkertainenkin.

Mainostus, tuo kirosana. Kuka tykkää Lostin seitsemänminuuttisista mainostauoista (kyllä, olen ottanut aikaa) tai nettisivujen välkkyvistä ja päällehyökkäävistä viagra-mainoksista? Ei kai kukaan, mutta televisiokanava tai nettilehti pyörii mainoksilla.

Blogi-ilmiötä seurattuani jo pidempään olen huomannut, että kun raha tulee mukaan kuvioon, bloggaajat ikään kuin häpeillen sivuhuomautuksin kertovat mainostavansa nyt lahjaksi saamaansa uutta hammastahnaa tai ioniprotonineutroniatomielektroni-hiusharjaa.
Ilmeisesti siksi, koska mainoksista blogeissa on noussut niin iso metakka. Mutta miksi lahjojen vastaanottajien pitäisi hävetä? Mitä vikaa on käyttäää vaikutusvaltaansa ja saada siitä rahaa?
Pitäisikö bloggaajien kieltäytyä kaikesta ilosta ja käyttää vapaa-aikaansa sisällöntuottamiseen ilmaiseksi? Kuinka moni teistä tekisi palkatonta ylityötä?

Noh, ehkäpä bloggaamista ei vielä voi verrata kunnon duunarityöntekoon. Ja epäilen, että koko blogimaailma ehtii kuolla, ennen kuin isot rahat alkavat kunnolla pyöriä bloggaamisessa. Olisihan hieno ajatus silti, että joku voisi elättää itsensä kirjoittamalla asioista, joita ei tarvitse ottaa vakavasti.

Muutama bloginkirjoittaja on tehnyt sopimuksia firmojen kanssa, kuten varmasti kaikki blogeja seuraavat tietävät. Symbioosi näyttää toimivan, bloggaaja saa ilmaisia tuotteita ja firmat mainostilaa. Molemmat osapuolet pysyvät tyytyväisinä, ja joskus lukijatkin hyötyvät arvontojen ja ilmaisjakelujen myötä. MouMou on tästä hyvä esimerkki. Aurinkoisen ja mukavantuntuisen tytön tuotehehkutus on varmasti vain hyvää mainosta Panic in Paradiselle.

Entä miltä tämä näyttää hömppää ja kevytmielisyyttä etsivän lukijan näkökulmasta? Ahdistavalta, kuulemma. Ja tottahan se on. Pitkäjalkainen lukija, joka terveissä tirkistelynhaluissaan haluaa lukea, mitä blogin krjoittaja on tänään puuhaillut, ei kaipaa tietoa siitä, että tätä farkkumallia saa nyt lyhytlahkeisena, eikä utsjokelaista Maisaa lämmitä se, että tällä alekoodilla saat kampaamokäynnistä Helsingissä alennusta. Harmittaa, kun uuden postauksen kohdalta löytääkin mainoksen, eikä mitään, mihin voisi samaistua.

Olen kuitenkin henkilökohtaisesti sitä mieltä, että jos blogia ei osaa lukea tarttumatta jokaiseen iseään ei-miellyttävään asiaan, ei kannata avata koko internet selainta. Blogien mainostus siis opettaa ihmisille valikoivaa lukemista ja kärsivällisyyttä.

Blogien kaupallistuminen on väistämätöntä, ja siihen on vain pakko tottua. Olihan joulukin alunperin juhla, jolloin vain ilkeät saivat risuja ja kiltit säästyivät pieksennältä. Nykyään joulu on juhla, joka tekee miljoonat ihmiset iloiseksi. Se on myös juhla, jolloin ihmiset tuhlaavat käsittämättömiä summia rahaa asioihin, joita kukaan ei tarvitse. Kaupallisuus kukoistaa ja raha virtaa. Rahahan, jos kukaan ei ole vielä tähän päivään mennessä tajunnut, pyörittää maailmaa. Ehkäpä blogienkin kaupallistuminen tekee vielä joskus enemmän ihmisiä iloiseksi kuin vihaiseksi, ellei jo tee niin.

This being said, itse pidän blogeissa mainostusta epämiellyttävänä piirteenä. Mutta siksipä skippaankin mainokset ja tuotehehkutukset ihan suosiolla. Miksi pissata jaloilleen ja saada paha mieli kun voisi käydä pöntöllä ja onnellisena jatkaa päiväänsä?

Kukaan ei pakota lukemaan, kukaan ei pakota provosoitumaan.

Paljon jäi varmasti sanomatta, mutta opiskelun väsyttämänä kirjoittaja ei parempaan pysty.

Introduction

Pahaa puhetta- blogin tauko ja sen aiheuttama tyhjiö sai aikaan kipinän, joka leimahti kokoksi.
Minä, joka pidän erittäin harvoin ja harvasta blogista, päätin tarttua hiireen ja sanoa sanottavani. Pahan puheen sijaan yritän ennemminkin selvittää, miksi blogi-ilmiöstä on tullut niin suuri, ja mikä ihme vetää ihmiset klikkaamaan suosikkiblogeihinsa päivittäin. Toki varmasti pahaakin sanottavaa löytyy, sillä en minäkään joka aamu pirteänä ja iloisena herää.

Tervetuloa siis minun pääni sisälle. Välillä on tyyntä, välillä tuulee ja myrskyää.
Olen päässyt tavoitteeseeni, jos yksikin kirjoitukseni saa yhdenkin ihmisen tuntemaan.

Älkää välittäkö blogin ulkomuodosta, en vaivaudu paljoa valmista pohjaa muokkaamaan, enkä edes osaisi.

Aion pysyä tiukasti anonyyminä, olin sitten pelkuri tai kusipää niin tehdessäni, mutta vaalin yksityisyyttäni enkä siitä luovu.

Nimimerkkini lainasin yhdeltä maailman parhaimmista ironisista lauluista, menkää ja kuulkaa.