Ikuisuuskysymyksiä ja ajatuksenvirtaa

Olen pitkään miettinyt, mikä vetää ihmiset nettiin jopa useaksi tunniksi päivittäin, selaamaan lempiblogejaan, jättämään kommentteja ja osallistumaan keskusteluihin kengistä,
kuluttamisesta, parisuhteista, uusista lampuista, ja, totta kai, tyylistä.

Seuraava teksti sisältää vakavaa rönsyilyä ja huonoja lauseita, äidinkielen opettajat: you've been warned.

Jokainen ihminen, joka ei ole tynnyrissä tai muuten vaan mediatta kasvanut tietää,
että ihmisten uteliaisuus ja halu pysyä trendikkäänä tuottaa suuria seteleitä.
Muotilehdet on se vanhanaikainen tapa tietää onko turkis nyt in, tai onko vihreä sittenkään uusi musta. Jollain tapaa kuukausittain ilmestyvä lehti on kuitenkin liian hidas nopeasti muuttuvalle ja liikkuvalle yhteiskunnalle. Trendi shortsien alle leikatuista sukkahousuista syntyy, leviää ja kuolee ennen kuin paperiset mediat ehättävät niitä millään lailla huomioida.

Kutsun tällaisia rokkitähden elämänkaaren omaavia ilmiöitä kertakäyttötrendeiksi.
Ensi kesänä varmasti moni tänä vuonna viilletyissä leggareissa ja haaremihousissa kulkenut katsoo kesää 2009, ja miettii posket kuumottaen, kuinka ikinä kehtasikaan vetää päälleen jotain sellaista. (Mielestäni ihmiset saavat päällään pitää mitä ikinä haluavat, otin kyseiset vaatekappaleet esimerkeiksi, koska ne ovat jotain mitä itse en ikinä käyttäisi.) Muotiblogit tarjoavat hedelmällisen maan kertakäyttötrendeille. Blogit päivittyvät päivittäin, joskus jopa useasti samana päivänä. Trendit ja uutiset kulkevat miljoona kilometriä silmänräpäyksessä.

Krhm, takaisin siihen, miksi blogit kiinnostavat.
En ole minkään sortin ammattilainen, joten pohdinta on suoraan omasta päästäni, ja täysin oma näkemykseni.
Suomalaisia nuoria riivaa eristyneisyys muusta maailmasta. Täällä jos käytät vähänkään erilaista asua, kuin verkkatakkia tai jameksia (tuulipuku on myös hyväksytty, onhan se käytännössä kansallispuku), saat osaksesi pitkiä katseita ja supinaa. Varsinkin nuoret naiset tuntuvat kaipaavan vapautta käyttää luovuutta pukeutumisessa, ja mielestäni vasta muotiblogien myötä näin on käynyt. Toki rohkeita yksilöitä on ollut jo siitä lähtien, kun naiset 20-luvulla leikkasivat hiukset lyhyiksi ja laitoivat tanssikengät jalkaan, mutta valtaväestö on mielestäni rohkaistunut vasta 90-luvun lopun ja 2000-luvun aikana. Hyvä niin, on ihanaa katsoa, kun joku viihtyy nahassaan, eikä pelkää näyttää sitä.

Blogit myös ruokkivat toisenlaista piirrettä; uteliaisuutta. Vanhat ihmiset ilmaisevat kyylämäisyyttään vakoilemalla naapureita ovisilmästä, nuoret avaamalla nettiselaimen.
Blogihan on käytänössä jonkun henkilökohtainen päiväkirja, ovi ajatuksiin ja persoonaan.

Wikipedia kertoo:

Blogi alkaa olla vakiintunut nimitys tällaisille sivustoille; muita käytössä olevia nimiä ovat weblogi, loki, verkkopäiväkirja ja nettipäiväkirja, vaikkakin kaksi viimeistä sopivat paremmin nimeksi vain sille blogien alalajille, jossa kirjoittaja kirjoittaa päivittäin omasta elämästään.

Enemmistö tyyli- ja muotiblogeista (mitä eroa nällä muka edes on?) siis täyttää vaatimukset päiväkirjalle. Muotiblogeissa ei ole epätavallista törmätä kertomuksiin parisuhteista, päivän tapahtumista, koulusta tai edes hyvin henkilökohtaisista sairaskertomuksista.
Muoti kulkee mukana päivän asussa, tai ostoksissa. Itse luokittelisinkin monet blogit päiväkirjoiksi, joita sattuu kirjoittamaan muodista kiinnostunut henkilö. Tässähän ei mitään pahaa ole, mutta ilmeisesti blogipiireissä päiväkirja ei ole yhtä mairitteleva titteli, kuin vaikkapa the famous Tyyliblogi.

Mitä enemmän blogissa on henkilökohtaisuuksia, sitä suositumpi se on. Esimerkiksi oma blogini ei varmasti tule koskaan saavuttamaan erityisen mainittavaa menestystä, sillä en yksinkertaisesti anna itsestäni tarpeeksi. Enkä haluakaan antaa. Ihmisiä ei kiinnosta valkoinen pohja ja paljon tekstiä, vaan kuvat jotka voi suurentaa niin isoiksi, että hieman pelottavahkot ihmiset voivat etsiä bloggaajalta hilsettä, mahdollisesti syöpäalttiita luomia, tai ylimääräisiä vartalokarvoja.

Anonyymiys ei siis kanna pitkälle blogimaailmassa. Jos et anna mitään, et saa mitään takaisin.

Nuoret ovat hylänneet idolinsa elokuvista ja telkkarista, ja ovat siirtyneet ihannoimaan (ja vihannoimaan) suhteellisen tavallisia ihmisiä, jotka ovat päättäneet avata elämänsä ulkopuolisille. Sinänsä terveellinen muutos, sillä suomalaiset ovat helppoa kansaa ihailla;
moni kärsii samasta talvesta ja kalpeista kasvoista, hiirenharmaasta tukasta ja syyssateista, ja voi myös shoppailla samoissa kaupoissa kuin blogien kirjoittajat. Toisaalta taas bloggareille asetetaan samat standardit kuin julkkiksille: Onko naama näpytön, sullahan on paidassa nukkaa, nenäs on liian iso ja kyömy.
Toisin kuin julkkiksilla, suomalaisilla ei ole varaa olla täydellinen. Ei rahallisesti, eikä mielestäni muutenkaan. Täydellisyyden tavoittelusta on luovuttu, mutta sen vaatimisesta ei.

Mietteitä? Täydennystä aiheeseen seuraa todennäköisesti lähipäivinä.